Pestuutarina
Miinan tärkeä pestuutehtävä
Sinä iltana uni kiersi ja kaarsi Miinan sänkyä. Vaikka Miina tikisti silmiä kiinni, siitä ei ollut apua.
Isä oli kysynyt ennen nukkumaanmenoa, haluaisiko Miina lähteä aamulla isän mukaan Pestuille. Että halusiko! Viime vuonna mukaan pääsi Matti, vaikka on Miinaa nuorempi. Voi, mitä kaikkea Matti oli isän mukana nähnyt!
Miina kuulosteli, miten äiti kolisteli keittiössä ja puheli hiljaa isän kanssa. Sitä ja tätä pitäisi tuoda, mutta kaikkeen ei raha riittäisi. Miina kuuli kuinka uunin luukku narahti, kun äiti laittoi puurokulhon uuniin. Tuvan kello löi kymmenen, yksitoista, kaksitois...
Puuron ensimmäisiin kepeisiin tuoksuihin Miina lopulta nukahti. Hän näki unta laihasta partasuumiehestä, jonka ruskeassa hammasrivissä oli enemmän koloja kuin hampaita. Mies veivasi kammella suurta mustaa laatikkoa, mistä alkoi kuulua musiikkia. Sellaisesta soittokonemiehestä Matti oli kertonut.
Kun äiti tuli herättämään, isä oli jo valjastanut Liinan. Kirkolle piti lähteä ajoissa, sillä matka oli pitkä. Niin pitkä, että isän kädet eivät riittäneet sitä kertomaan, vaikka hän levitti ne aivan levälleen.
- Älä rehki liikaa, isä iski äidille silmää ja lupasi tuoda markkinoilta hamekankaan. Kun äiti vastusteli, isä lupasi tuliaisiksi edes nätin hapsullisen huivin.
Kärryillä Miina nojasi isän kylkeen. Kopoti kop. Kopoti kop. Kavioiden tasainen kopse houkutti Miinan uudelleen uneen.
Ja äkkiä jumps! Ja kohta uudelleen. Vaikka isä miten yritti, hän ei onnistunut väistämään kaikkia kuoppia. Koko kesän oli satanut, ja vesi oli kovertanut hiekkatiehen omat puumerkkinsä.
- Ptruu sooh, Liina, hän kuuli isän sanovan. Kun Miina raotti silmiään, isä oli jo kiinnittänyt hevosen riimun kirkon pihassa olevaan puomiin.
Miina tunsi paikan, sillä hän oli käynyt kirkolla jo kaksi kertaa. Mutta miten hän ei ollut kuullut mitään? Joka paikassa kulki väkeä, ja hevosia oli sidottu ympäriinsä odottamaan. Kaikkialta kuului puheen sorinaa, iloisia tervehdyksiä ja kauppiaiden tarjoushuutoja.
Isä nosti Miinan alas kärryiltä ja kaivoi esille äidin laittamat eväät. He söivät molemmat pari voileipää ja jakoivat pienen lasipullollisen maitoa.
Isä pyysi Miinaa pitämään tiukasti kädestä, jotta tämä ei hukkuisi väkijoukkoon. Mutta kun isä kokeili työrukkasia, käsi irtosi, ja Miina tempautui väkijoukon matkaan. Hän kulkeutui väkijoukon mukana kohti jotain tapahtumaa joka alkaisi aivan kohta.
Tästä kaikesta Matti oli kertonut. Tungoksesta, metelistä, yhteen pakkautuneiden ihmisten hajusta ja pöydistä, jotka notkuivat tavaraa.
Erään kojun kohdalla Miinan silmät nauliutuivat palloon, jossa oli kiiltävä kirkkaansininen kuori ja kuminauha. Kauppias iski Miinalle silmää, pujotti kuminauhan keskisormeensa ja alkoi vinhasti pompotella palloa.
- Osta sie likka markkinapallo! Kova kuin kallo!
Miinan teki kovasti palloa mieli. Mutta kaikki raha oli isällä, ja ostettavaa oli paljon.
Muutaman kojun päässä seisoi Nahkurin Anni hypistelemässä kangaspakkoja ja pitsinauhoja. Anni oli ommellut Miinallekin mekon mummon hautajaisiin. Auts! Neula oli sattunut kipeästi, kun Anni oli sohaissut sillä kylkeen mekkoa sovitettaessa.
- Tahallaan, oli Matti sanonut. Äidistä se oli vahinko, sillä Annin kädet olivat reumasta jo pahasti kontturassa.
Äkkiä Anni kääntyi ja katsoi Miinaa suoraan silmiin.
- Kah, Kontusen tyttöhän se siinä! Mitäs sinä siinä yksiksesi ihmettelet?
Miina pinkaisi karkuun. Hän juoksi kojurivin toiseen päähän ja kyyristyi erään pöydän alle piiloon. Sinne Anni ei löytäisi eikä voisi tökkiä neulojaan!
Jostain leijui sama tuoksu, kun äiti sulatti rautapannussa sokeria ja vastakirnuttua voita ja lisäsi vielä keitokseen tilkan kermaa. Äidin karamelli!
Itku ei ollut kaukana, mutta Miina nielaisi sen. Isä oli neuvonut, että jos tulee joku hätä, pitää ensin järkeillä ja sitten vasta itkeä.
Miina kömpi pois pöydän alta ja käveli kojujen viertä. Koska hän oikein päästi irti isän kädestä? Ja missä ihmeessä isä voisi olla?
Äkkiä hän muisti: rukkaset! Isä oli kokeillut rukkasia, ja silloin Miina oli eksynyt väkijoukkoon. Mutta miten hän löytäisi sen kojun, ja olisiko isä enää siellä?
- Makkosen rukkaset! Kuin kukkaset kämmenellä, helppoheikki kailotti kauempana.
Sitä ääntä kohti Miina lähti juosten. Makkosen rukkaset ovat parhaat, oli isä sanonut, kun he olivat pysähtyneet ostoksille.
Kauppias tiesi Miinan nimen jo ennen kuin hän ehti kysyä isästä.
- Istupas Miina tuolille, niin annetaan huutia huolille, mies sanoi ja ojensi lommoisen omenan.
Äkkiä Miina tajusi, miten nälkä hänellä oli.
Helppoheikki nosti kädet suunsa ympärille, meni seisomaan keskelle kujaa ja huusi
- Kontusen tyttö on tallessa! Makkosen rukkaset on kukkaset!
Isä tuli juosten. Miinaa pelotti että isä suuttuisi, mutta häntä vain nauratti.
- Tulepas Kontusen kukkanen, äläkä enää häviä minnekään. Meidän on vielä ostettava kaikenlaista. Sitä paitsi minulla on Sinulle yksi erityisen vastuullinen tehtävä.
Isä otti Miinaa kädestä ja lähti kävelemään markkinakojuilta poispäin. Kohta isä pysähtyi isoikkunaisen talon eteen ja ohjasi Miinan ovesta sisään.
- Saisiko neitille olla limonaati ja munkki?
Miina ei ollut ikinä ennen käynyt kahvilassa. Munkki sai olla, ja omenalimonaatia, kiitos paljon.
Isäkin joi limonaatia ja söi munkin. Isälle oli tullut huolesta ja etsimisestä vähän hiki, mutta sitä hän ei Miinalle kertonut.
Kahvilan jälkeen ostettiin Liinalle uudet kuolaimet ja Matille nappaskengät, isoisälle leveät henkselit, Miinalle karvalakki ja kyniä ja vielä iso pussillinen tummanpuhuvia luumuja. Viimeiseksi isä pysähtyi vaatekojun ääreen ja viittasi kädellään ylöspäin.
Niin paljon kauniita huiveja roikkui tangolla! Oli mustia hapsullisia, punaisia kukallisia, monenkirjavia ruudullisia ja yhdessä oli omenan kuvia.
- Sinä saat valita äidin huivin. Ja sitten lähdetään hakemaan Liina, isä kumartui Miinan puoleen.
- Tuo!, Miina näytti kädellään. Sitten hän hymyili niin, että pari päivää vanha hammaskolo paistoi koko maailmalle.