Noukkalampi-satu
Kuninkaan pojan saappaat
- Voi, suutarille on vielä pitkä matka, Nökönen valitti. Jalkapohjia kivisti, ja kantapäähän oli noussut pullea rakko jo alkumatkasta.
Rinssi kulki edellä eikä vastannut mitään. Eikä valittanut, vaikka pieneksi käyneet kengät hiersivät ikävästi varpaita. Jos olisi ollut kesä, Rinssi olisi riisunut kengät pois ja jättänyt ne pensaan alle polun varteen. Mutta maa oli jo kuurassa, ja liian kylmää kävellä avojaloin.
Pekkaa oli sanottu Rinssiksi siitä saakka, kun hän oli sanonut Iso-Kallelle päin naamaa ja monen ihmisen kuullen, että hän on kuninkaan eikä loisen poika.
Isä teki Iso-Kallelle monta päivää viikossa taksvärkkiä. Sen edestä perhe sai asua Iso-Kallen maalle rakennetussa pienessä mäkituvassa.
Äiti oli laittanut tuvan ikkunan alle kasvamaan lipstikkaa ja sipulia. Hän kutsui penkkiä ikiomaksi kasvimaakseen.
- Maattomia ollaan, mutta omalla työllä toimeen tullaan, isä tapasi sanoa äidille.
Nökönen innostui tallomaan rikki yöpakkasen jäätämiä lätäköitä. Kohta Nökösen kengät olivat läpimärät.
Rinssiä suututti. Suutari tuskin korjaisi märkiä kenkiä, joten palatessa Rinssi joutuisi kantamaan Nököstä pitkät pätkät. Että pitikin olla pikkuveli!
Rinssi kaipasi isosiskoaan. Helmi oli täyttänyt elokuussa 14. Markkinoilla Helmi oli pestattu vuodeksi isoon taloon piikomaan. Rinssillä ollut tietoa, milloin hän seuraavan kerran näkisi siskoaan. Äiti oli maininnut joulusta, jos ja kun.
Tuossa oli läkkisepän paja, ja siitä ei ollut enää pitkä matka suutarille. Rinssi tunsi tien, sillä hän oli käynyt äidin mukana suutarilla jo kaksi kertaa.
- Että oikein kuninkaan pojat on asialla! Käykäähän peremmälle, suutari kumarsi tulijoille.
Kun pojat eivät sanoneet mitään, suutari nykäisi Rinssiä olkapäästä ja sanoi:
- Isäs on hieno mies. Kuningas omalla maallaan. Mutta kertokaapas nyt, mistä kenkä puristaa?
- Tästä, Rinssi näytti kengänkärkiään ja tajusi puhuneensa ohi suunsa. Pikkuveljen asiallahan he olivat eikä hänen.
- Näytäpäs tänne, suutari sanoi ja pyysi Rinssiä riisumaan kenkänsä. Sitten suutari halusi nähdä Nökösen kengät.
- Tuota noin. Minulla olisi nyt kuninkaan pojille ehdotus.
- Mikä?, Rinssi kysyi varovasti.
Suutari otti Rinssin kengät ja sujautti ne Nökösen jalkoihin. Ja kas, sopivammat ne eivät olisi voineet olla! Mutta jos Nökönen saisi kengät, Rinssillä ei olisi jalkoihin pantavaa.
- Katsopas näitä, suutari jatkoi. Hän nosti hyllyltä mustat pienet saappaat ja kehotti Rinssiä sovittamaan.
- Miten hienot!, Rinssi huudahti, mutta eihän heillä olisi uusiin kenkiin varaa.
- Jopa on kuin sinulle tehdyt. Pistä jalkaasi, ja kerro kotonasi minulta terveisiä. Tein saappaat monta vuotta sitten Tikkisen ainoalle pojalle. Kengät unohtuivat hakematta, kun Tikkiset lähtivät viivana sinne uuteen maailmaan.
Rinssi oli kuullut isän ja äidin puhuvat Ameriikan metsistä ja kaivoksista, ja siitä, miten sinne uuteen maahan voisi rakentaa uuden elämän. Ja että ehkä hekin vielä saisivat omaa maata, eikä kukaan ikinä enää kutsuisi heitä loisiksi, työtä tekeviä ihmisiä.
- Ovatko nämä ihan oikeasti nyt minun? Mutta jos äiti luulee, että minä varastin?
- Äitis tuntee minut ja tietää Tikkiset. Eikä minulta kukaan uskalla varastaa, kun asun tässä konstaapelin naapurissa.
Nökönen jaksoi kävellä koko paluumatkan.
- Suutari laittoi mun kenkiin varmaan siivet, se virnisti isoveljelleen.