Kirkkoon liittyviä tarinoita

TARINA I

Veneellä kirkkoon

Pitkämatkalaiset tulivat talvella kirkkoon hevosella. Kesäisin kirkkoon käveltiin 10-30 kilometrin päästä. Kesällä pitkiä matkoja kuljettiin kirkkoveneillä.

Kirkkovene on pitkä puusta tehty soutuvene, jossa on useita airopareja. Kun monta ihmistä soutaa yhtä aikaa, vene kulkee lujaa. Voimakkaimmat soutajat sijoitettiin veneen etuosaan eli kokkaan. Naiset ja lapset saivat nauttia kyydistä.

Kirkkoveneet kulkivat Pohjois-Konnevedeltä, Kivisalmesta ja Konnekoskesta ylös Pitkälahteen. Veneitä jätettiin myös Laakkolan rantaan ja Talvilahteen. Kirkkoon tultiin myös höyrylaivoilla, joiden nimet olivat Aura ja Alli.

Matkaan lähdettiin usein jo lauantaina ja hoidettiin samalla kauppareissut. Jos halusi pyhänä ehtoolliselle, oli mentävä lauantaina iltakirkkoon ja osallistuttava rippikirjoitukseen.

Matkalla  pysähdyttiin jaloittelemaan ja syömään eväitä. Mukana oli leipää, voita, maitoa, suolakalaa, keitettyä lihaa tai kalakukkoa.

Kirkolle päästyä eväskontit ripustettiin hautausmaan aidan pielessä kasvaneeseen pihlajaan. Puuta alettiin kutsua konttipihlajaksi. Kirkkovaatteet puettiin kesällä vasta kun päästiin perille, samoin vain viimeiset kilometrit kuljettiin kengät jalassa.

Ennen kirkonmenoja kokoonnuttiin Pappilan torppien isoihin tupiin. Niistä sai ostaa kahvia, ja myös yöpyminen oli mahdollista.

Museon pihakatoksessa on Kuikka-niminen kirkkovene. Sen on rakentanut Konnevedellä asunut August Vauhkonen. Isoja kirkkoveneitä on rakennettu viime vuosina uudelleen, koska niillä voi lähteä isolla joukolla urheilemaan tai retkelle.

TARINA II

Kirkkoveneonnettomuus oli suuri suru

Jos kirkkovene kaatui, seurasi suuri suru. Onnettomuudet sattuivat usein kaukana järven selillä tai koskissa, mistä oli vaikea päästä rantaan. Moni veneessä matkannut ei osannut edes uida. Ja vaikka olisi osannutkin, matka rantaan saattoi oli pitkä.

Onnettomuuksien ympärille aletaan usein kutoa tarinoita, joista vain hitunen on totta. Kerrotaan esimerkiksi, kuinka kirkkovene joutui myrskyyn Konneveden suurimmalla selällä ja paiskautui keskellä selkää olevaan kivikkoon. Karikko, johon ihmiset hukkuivat, on nimeltään Murhaluoto.

Selälle työntyvään niemeen ja lahteen ajautui myöhemmin sääriluita. Niemeä alettiin kutsua Koipiniemeksi ja vieressä olevaa hiekkaista matalaa lahtea Koipilahdeksi. Koko kylää kutsutaan Koipiniemeksi, vaikka maarekisterissä sen nimi on Kuuslahti.

Ehkä venekunta pyrki lähellä karikkoa olevaan saareen, Noitaseen, minne voi rantautua ainakin kahdelta sivulta isollakin veneellä. Alava ja kapea Noitanen "kummittelee". Saari kangastuu autereisella, usvaisella tai sateisella säällä, ja näyttää siksi vaihtavan alituisesti paikkaa. Liekö veneen perää pitänyt karikosta tietämätön, vai kävikö niin, että hän oikean saaren sijaan ohjasi kohti kangastusta?

Kesäkuussa 1860 Konnekoskessa tapahtuneesta onnettomuudesta tiedetään varmemmin. Istunmäkeläisten kirkkovene oli palaamassa kastekirkosta. Väkeä oli tarkoitus vähentää ennen koskea. Osa veneessä olijoista oli jo ennättänyt nousta keulaan, kun virta imaisi veneen. Koska veneen paino oli edessä, perämies ei voinut ohjata venettä. Iso kirkkovene tempautui koskeen poikittain ja törmäsi kiviseinään.

Onnettomuudessa kuoli 17 henkilöä. Rannalla olleet onkijat näkivät tapauksen, mutta eivät voineet auttaa, koska heillä ei ollut venettä.

Vain yksi kastettavana ollut lapsi pelastui kuin ihmeen kaupalla. Vauva kellui kapalossaan kuin pelastusliivissä, ja hänet saatiin vedetyksi rantaan.

Perässä tullut vene ennätti vähentää väkeä, ja selvisi koskesta. Konnekosken kiviseinässä on muistolaatta onnettomuudesta.

Ihalaiskylän Myhinselällä hukkui 13 ihmistä, kun kirkkovene hajosi keskellä selkää. Veneellä oli lähdetty liikkeelle ylilastissa, vaikka veneen pohja oli heikossa kunnossa.